torstai 2. helmikuuta 2017

Kuinka tietoa perustellaan

Operantti oppiminen sekä siihen perustuva naksutinkoulutus ja sen toimivuus pohjautuvat tieteelliseen tutkimukseen. Tieteellinen tutkimus on monivaiheinen prosessi, jossa tavoitteena on ilmiön kuvaaminen, selittäminen ja hallinta. Kuvaamisen pyrkimyksenä on saada järjestelmällistä, tarkkaa ja yleistettävissä olevaa tietoa tutkittavasta ilmiöstä, esimerkiksi juurikin koiran oppimisesta. Ilmiön selittäminen sen sijaan edellyttää syy-seuraussuhteiden löytämistä. Tutkija haluaa tietää, miksi jokin asia tapahtuu ja mistä se johtuu. Tutkimuksen viimeinen tavoite on ilmiön hallinta, jossa pyritään löytämään keinoja ilmiön mahdolliseen säätelyyn. Tämä tarkoittaa siis sitä, että esimerkiksi operantti oppiminen tuodaan todelliseen elämään ja sitä pyritään hallitsemaan säätelemällä sitä, kannattaako esimerkiksi tietyssä tilanteessa käyttää positiivista vahvistamista vai negatiivista rankaisua.

Vaikka tieteellinen tutkimus onkin kaikkien ulottuvilla, perustellaan asioita silti monin eri tavoin.

Osa kouluttajista perustelee asioita maalaisjärjellä. Maalaisjärki pohjautuu arkisiin kokemuksiin, joista ihminen tulkitsee asioiden välisiä syy-seuraussuhteita. Tämä on kuitenkin useimmiten valikoivaa ja ennakkoluulot vääristävät asioita. Maalaisjärjellä voitaisiin esimerkiksi väittää, että "koiran ilmeestä näkee katumuksen sen jälkeen, kun se on tehnyt reiän olohuoneen sohvaan". Se ilme, jonka me ihmiset saatamme nähdä koiran katumuksena, on kuitenkin tieteessä osoitettu kuvaavan jotain aivan muuta.

Maalaisjärjen lisäksi asioita saatetaan perustella anekdooteilla. Anekdootit ovat mieleen jääneitä yksittäistapauksia ja tarinoita. Esimerkiksi joku voisi kumota positiivisen vahvistamisen toimivuuden sillä perusteella, että "näin kerran kun yhtä koiraa koulutettiin positiivisesti vahvistamalla, eikä siitä ollut apua". Anekdootit saattavat kuitenkin olla poikkeuksellisia tapahtumia, joten niiden varaan tietoaan ei kannata rakentaa.

Ihmiset toimivat eri tavoin myös intuition varassa. Tällöin uskotaan johonkin toimintatapaan ilman, että osataan kunnolla perustella sitä. Intuition varassa toimiva kouluttaja voi olla todella hyväkin kouluttaja, mutta mahdollisten ongelmien ilmaantuessa voi niitä olla vaikea korjata. Myös tietämystään voi olla vaikea levittää eteenpäin. Lisäksi intuitioon perustuvat toimintatavat voivat osoittautua huonoiksi, kun niitä aletaan tarkastelemaan kriittisemmin.

Jonkin verran vedotaan myös eri auktoriteetteihin: "Toimin näin, koska Joku sanoi, että näin pitää toimia ja hän on sentään voittanut monia kilpailuja". Auktoriteettiin on helppo vedota siksi, koska heidän antamiaan neuvoja ei välttämättä uskalleta kyseenalaistaa. On kuitenkin sanomattakin selvää, että jonkun yksittäisen ihmisen lausunto jostakin asiasta ei tee siitä vielä varmaa tietoa.

Ihmiset perustelevat toimintaansa myös järjellä. Järkeen perustuvaa toimintaa voi kutsua myös rationalismiksi. Järjen avulla voi pystyä tekemään oikeita johtopäätöksiä jo olemassa olevan tiedon pohjalta. Järjellä voitaisiin esimerkiksi ajatella, että "koirani on tänään väsynyt, joten sille ei kannata lähteä opettamaan uutta temppua". Voidaan siis tehdä koiran väsymyksestä johtopäätös, että sille ei juuri nyt kannata opettaa mitään uutta. Järkeen perustuva tieto ei kuitenkaan tuo meille mitään uutta tietoa.

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi myös kokemus toimii monille tiedon lähteenä. Kokemukseen perustuvaa tietoa saa luonnollisesti ihan vaan kokeilemalla ja havainnoimalla. Kokemukseen nojautuva tieto ei kuitenkaan yksinään ole luotettavaa, sillä kokemukset saattavat herkästi johtaa harhaan. Ihmiset tekevät havaintovirheitä, heidän aistinsa ovat rajallisia ja he saattavat muistaa asioita väärin. Ihmisen oma subjektiivinen kokemus voi myös poiketa siitä, miten joku toinen asian kokee. Edellä mainittujen asioiden vuoksi kokemus itsessään ei siis ole paras mahdollinen tapa perustella tietoa.

Mikään edellä mainituista tavoista ei yksinään kelpaa tieteellisen tiedon perusteluksi. Tutkimuksia tehtäessä erityisesti järki ja kokemus korostuvat ja tieteellisessä menetelmässä molemmat ovatkin aina läsnä, mutta ne eivät itsessään riitä tieteellisen tutkimuksen toteuttamiseen.


Koiran kouluttamisessa tiedettä tulisi mielestäni hyödyntää enemmän. Onneksi siihen suuntaan ollaankin hiljalleen menossa, yhtenä hyvänä esimerkkinä EU:n rajakoirat. Rajakoirien koulutuksessa havahduttiin siihen, että koulutustavat poikkeavat hyvin paljon toisistaan. Tämän vuoksi koulutusta lähdettiin linjaamaan vuonna 2006. Projektista vastannut henkilö lähti hakemaan tieteestä vastauksia siihen, miten koirat oppisivat tehokkaimmin. Kehitystyössä oli mukana yli 100 asiantuntijaa melkein 30:sta eri maasta. Lopulta päädyttiin siihen tulokseen, että paras tapa kouluttaa on palkkioiden avulla. Uuden koulutusmallin myötä koirat valmistuivat nopeammin, niiden virkaikä piteni, koirien ja ohjaajien hyvinvointi parani ja koirat hallitsivat paremmin kaikkia lajeja.

Olisi hienoa, jos myös me niin sanotut tavalliset tallaajat hyödyntäisimme tieteellistä tietoa enemmän omassa koulutuksessamme. Tieto on kaikkien ulottuvilla, joten sitä ei mielestäni tulisi täysin sivuuttaa. Olisi hyvä pohtia myös sitä, millä tavoin perustelemme omia väitteitämme ja olisiko siinä parantamisen varaa. Tietynlainen kriittisyys omaa tekemistä kohtaan on aina hyvästä sen sijaan, että sokeasti uskoo omiin ajatuksiinsa. Jos meillä kerran on kaikki edellytykset kehittyä koirien kouluttajina, niin miksi emme tekisi niin?